Nyt on niin, etten enää kestä omia ajatuksiani. Varsinkaan niitä, jotka itsepintaisesti nousevat alitajunnan syövereistä yöaikaan. Kaikki ei ole herra x:n syytä. Itse asiassa vain pieni murunen koskettaa häntä. Lapsuuden muistot kieppuvat sirpaleisina kuvina mielessäni, mutta ennen kaikkea viimeisen vuoden tapahtumat ovat jättäneet pysyvän jälkensä. Laskin, että noin vuoden aikana minulle on tapahtunut valehtelematta ainakin täydet kymmenen erittäin stressaavaa asiaa. Kuoleman tapauksia, sairauksia, leikkauksia, suunnatonta huolta lähipiiristä, itsensä kyseenalaistamista.... Mikä juhannus! Unta sain 7 aikaan aamulla. Ehkä minäkin saan joskus olla heikko, vaikken sortua aiokaan. Minä olen muuri ja tuen toisten kasvua. Muurit eivät kasva, eivät taannu, vaan ovat vakaita. Vahvat muurit eivät myöskään murru. Nyt on uskottava että olen lujaa tekoa. Selviän.

Näin herra x:n sattumoisin eräs päivä. Kohdattiin kaupan liukuportaissa. Toinen alas, toinen ylöspäin mennessä. Molempien suut vääntyivät hymyyn ja jostakin ihmeen syystä tunsin, miten nauru kuplii sisällä. Kai se on pakko olla jälleennäkemisen iloa. Tosin emme me juttelemaan jääneet, sillä olin muussa porukassa sillä hetkellä. Herra x:kin talutti käsipuolessaan minulle vierasta naishenkilöä. Ei, en todellakaan ollut mustasukkainen. Pelkästään utelias.

Tällä hetkellä päivät ovat melko selkeitä. Ei mitään unettavaa utuisuutta ja pumpuliin kääriytymistä. En myöskään ryve itsesäälissä. Melkoinen tulos kaiken tämän herra x jutun jälkeen.

Päivittäin katselen hänen touhujaan. Rekisteröin mielenisopukoihin kuvia. Kaikkea sitä, mitä haluan hänestä muistaa. Huomaan usein ajattelevani, miten paljon häntä rakastan. En koskaan tahtoisi ketään toista. Kuka hänet muka voittaisi?

Nyt kun olen pohtinut tätä omaa tyytymättömyyttäni ja olevinaan niin suuria kriisejä parisuhteessa, olenkin huomannut, että suurin osa minua häirinneistä asioista on puhtaasti johtunut minusta itsestäni ja tämän hetkisestä elämäntilanteestani. On niin helppoa etsiä syytä muualta, vaikka se syyllinen on koko ajan lähempänä kuin osaa arvatakaan. Oma paha olo on purkautunut epäilyinä ja ehkä hieman huomionhakuisuutenakin. En osaa tätä herra x juttua enää muutenkaan selittää. Tunteita ei ole. Ei ainakaan sitä, mitä parisuhteesta saa. Ainoastaan kaikki oli seksuaalisväritteistä himoa ja läheisyyden kaipuuta yksin ollessa.

Mutta nyt on kirkkaita kuvia, joissa sinut näen selkeimmin. Ollaan yhdessä.

Nyt se sitten tapahtui. Päästin herra x:n jälleen askeleen lähemmäksi elämääni. Kavereitahan me olemme olleet jo useamman vuoden, mutta tällä kertaa pelissä on muutakin. Nimenomaan on puhuttava pelistä! Nyt sen juuri tajusinkin.. Molemmat vilkuilevat toista ja pohtivat seuraavaa siirtoa. Itse en missään vaiheessa ole ollut aloitteellinen mihinkään lähempään kontaktiin. Tarkoitan fyysistä läheisyyttä, koskettelua...

Hän puhui minut pyörryksiin, mutta sinä sait minut jälleen nousemaan. Näytit minulle, etten minä ole sellainen.
Enkä koskaan tule olemaankaan...

Myönnettävä on, että hellästi käsi kävi takapuolellani. Ehkä hieman hyväili vyötärön kaarta, mutta mitään (niin ei sitten mitään) tapahtunut. Miksi sitten tunnen itseni petturiksi?

Omatunto vaivaa tällä hetkellä kovasti...  Aion jälleen kerran kirjoittaa herra x:stä ja siitä, miten tuntuu kuin eläisin eri todellisuudessa. 

Kaipaan hellyyttä, mutta myös intohimoa ja jännitteitä. Sellaista tunteiden värinää, mitä ei ehkä koskaan enää pysty tuntemaan tutun ihmisen kanssa.

Huomaan jääneeni kiinni useamman kerran mietteistäni. Joissakin mielen sopukoissa mietin, miten pukeutuisin, jos tapaisin herra x:n. Karttaisinko kosketusta vai antautuisinko hyväilyyn? En niinkään haaveile yhteisestä tulevaisuudesta. En myöskään ole uhrannut pienintäkään ajatusta sille, että eroasin avokistani. Se, mitä nyt tunnen, on jotakin todella aistikasta, intohimoista. Sellaista, mitä on vaikea kuvata sanoin. Herra x:kin myöntää välillämme olevan vetovoiman. En siis ole näiden ajatusten kanssa yksin. 

Enhän minä tosissani mitään tekisi... Vai tekisinkö?