Pelkään, että olen tekemässä elämäni suurinta virhettä.

Puhuin eilen (oikeastaan tänään, jos tarkkoja ollaan) herra x:n kanssa puhelimessa ainakin kaksi tuntia. Puhelu hoidettiin tietysti keskellä yötä. Nolottaa niin paljon myöntää, että en pärjää yksin. Mitä pimeämpää ja hiljaisempaa, sitä ahdistuneempi olo alkaa olla. Muun muassa tästä syystä juttua riitti aamuyön korville asti. Puhuttiin paljon elämästä yleensä, mutta välillä kuitenkin lipsuttiin vaaravyöhykkeelle. Sillä tarkoitan kommentteja kahden henkilön välisestä kemiasta. En niin sitten millään halua sanoa, että meillä olisi jotakin kipinää. En tosiaan. Ikävää on huomata, etten tahdo olla edes itselleni rehellinen. Miten voisin olla sitä sitten toisellekaan?

Yksinolo ei sovi minulle sitten tippaakaan. Kaipaan jatkuvasti juttukaveria ja ehkäpä sitä lämmintä kosketustakin. Sitä ei tällä hetkellä ole mahdollista saada, joten puhuttava on senkin edestä. Tämä ei koske pelkästään herra x:ää. Meninpä minne tahansa, niin tuttuja kohdatessa alkaa juttu luistaa kummasti. Vaikka en erityisemmin viihdy suurissa joukoissa, enkä etenkään huomion keskipisteenä, niin kaipaan seuraa. Muutama läheinen ihminen minulle riittää. Toisaalta sitten  on vaikea luoda ihmissuhteita, joissa ei tarvitsisi puida jokaista elämän osa-aluetta. Tälläkin hetkellä on käymässä niin, että siirryn lähes väkisin herra x:n kanssa seuraavalle tasolle.

Älä anna minun koskettaa sinua.